Pohdin tässä sitä, miten palkkatasa-arvoa ei tulla näkemään minun elinaikanani ja tuskin koskaan tällä planeetalla. Yritin eläytyä eliitin mielenmaisemaan ja keksin muutaman selitysmallin sille, miten eliitin jäsen perustelee etuoikeutensa.

Malli 1 “en ole yksi heistä”

Mielenkiintoinen ristiriita on siinä, miten vasemmistolaisella ideologialla varustettu ministeri perustelee oikeutuksensa kovaan ministeripalkkaan, joka vie leivän työläislapsen suusta. Menisikö ajatusmalli näin, että enhän minä toki ole yksi heistä (eliitin jäsenistä), vaan olen köyhänä tyttönä päässyt onneksi vehnäsen kylkeen kiinni minäkin. Ja sehän on vain oikeus ja kohtuus? Tällöin osuus eliitin tuloista onkin osoitus yhteiskunnan tasa-arvosta, eikä lainkaan riistoa tässä tapauksessa? Saman ajatuskulun olen kuullut ahvenanmaalaispankkiirin suusta, joka koki olevansa edelleen köyhän perheen lapsi, vaikkakin oli nyt tosiasiallisesti jo miljonääri, vai liekö ollut miljardööri. Eli raha sokaisee ihmisen, oli hän sitten alunperin köyhä vai rikas? Miten mahtaa olla? Miksei ideologia päde enää sitten, kun on päässyt vallan kahvaan käsiksi?

Malli 2 “ansaitsen palkkani ja paikkani koska olen niin hyvä ja taitava”

Oikeutuksen voi perustella itselleen myös sen kautta, että pitää yllä minä-harhaa. Minä juuri olen niin erityinen ja taitava, että on vain oikeus ja kohtuus että juuri minä saan tämän ja tämän etuuden ja position. Tällaiseen ajatteluun törmäsin hiljattain tunnetun lauluntekijän suusta kuultuna, joka oletti, että hänellä on “erityisen kovat patterit” verrattuna muihin muusikoihin. Liekö kirjailijoilla tämä sama selitysmalli, jos he vuodesta toiseen keikkuvat luetuimpien kirjailijoiden listalla kovin korkealla? Ja tarvinneeko sitä miettiä, eihän siinä ole toki mitään väärää, että kirjoittaa kirjan ja saa sen julki.

Hassuja ristiriitoja

Mielestäni perin hassua on se, että tasa-arvoa vaaditaan tietyille aloille ja toisille taas ei.

Välihuomautus, ns. Aaltion klausuuli nro 1: Mitä tarkoittaa tuo “vaaditaan” tässä yhteydessä? Kuka on se joka vaatii ja keneltä vaatii? Tämähän on toki huolimatonta kieltä. Ei ole olemassa ketään noita muita, jotka jotain vaatisivat. Tässä yhteydessä kirjoittaja, joka olen kas minä, viittaa tunteeseensa. Ihmisellä on ulkoistettu edustus mielessään, eli oletetut henkilöt, jotka ovat yleisesti kenties olemassa tai todennäköisemmin eivät ole. En tunne ketään tiettyä henkilöä, joka jotain vaatisi. Minulla on tunne siitä ja keräilyerä anekdootteja eri lähteistä (terävälle ajattelulle vaarallista yleisvaikutelmaa), että jossakin olisi jokin normaalijakauma, joka toimisi ja ajattelisi tietyllä tavalla. “There are no others” on totuus tästä asiasta, on vain minun oma subjektiivinen kokemukseni siitä, mitä mieltä jotkut ihmiset keskimäärin ovat. Eli kyseessä on kenties jokin hesarin (luoja armahda) mielipidesivulla ollut huomautus tai jokin toimittajan artikkeli, jolla hänelläkin on oma biaksensa, eli harhansa.

Takaisin asiaan. Eikö olekin hassua, miten paljon enemmän puhutaan tasa-arvosta silloin, kun kyse on rahan jakautumisesta, kuin silloin kun jos kyseessä on vaikkapa se, että tietyllä ihmisellä on väylä levyttää ja julkaista suuri määrä musiikkia ja toisella taas ei? Heräsin tähän asiantilaan, kun katsoin Paula Vesalan haastattelua televisiossa. Hän arveli toimittajalle, että hänen suuret ansionsa olisivat hänen itsensä ansiota, koska hänellä on suuremmat patterit kuin muilla. Tässä kohtaa mietin, että eikö Donald Trump perustele oikeutuksensa ja asemansa samalla tavalla? Että on oikein, että hänellä on enemmän (väylä levytysmarkkinaan ja jakeluun, tai perittyä kiinteistöomaisuutta) kuin muilla, koska hänellä on ominaisuuksia joita muilta puuttuu (ymmärrystä kiinteistösijoittamisesta tai musiikin alan lahjakkuutta)? Kas, eikös Sibeliusakatemiasta valmistu vuodessa satoja hyvin lahjakkaita ihmisiä? Miksi juuri Vesala olisi kovin poikkeuksellinen? Voiko kyseessä olla pitkälti vain sattuma ja onni? Trumpin tapauksessa kyseessä taisi (lehtitietojen perusteella, en oikeasti tunne asiaa, tämä on siis huhupuhetta) olla peritty omaisuus ja onnekas markkinatilanne. Vesalan tapauksessa taisi olla kyse riittävän napakasta lapsuustraumasta (virtaa tehdä jotakin) josta syntyi tuo “patteri”, onnekkaasta sattumasta jotta löytyi laulukumppani ja levytyssopimus. On hyvät perusteet sille, että vapaata tahtoa ei ole olemassa. Silloin se, että hankkii Taiteen Maisterin tutkinnon ei olekaan lainkaan ihmisen omaa ansiota, koska hän ei voi muuta valita? Onko lopulta mitään mitä valita?

Entä sitten kun on jo eliitin jäsen?

Onko mitään keinoa luoda ymmärrystä myötätunnosta ihmiselle, joka on jo päätynyt eliitin jäseneksi, olkoon sitten kirjailija, poliitikko tai säveltäjä? Ja onko sen väliä? Kun Sofi katselee alaspäin Töölön kivilinnastaan kohti aloittavaa runoilijaa, ymmärtääkö hän, että on nyt eliitin jäsen ja siksi etuoikeutettu?

Oliko joku pointti

Oli. Kas näin, miksei vaadita samaa tasa-arvoa kulttuurin saralla kuin mitä vaaditaan tulojen muodostuksen saralla? Eikö olisi oikein, että jokaista Vesalan albumia kohti, tulisi hänen sallia ja kustantaa yksi albumi joltakin tuntemattomalta säveltäjältä? Tai että jokaista Remeksen kirjaa kohti tulisi kustantaan yksi tuntemattoman kirjailijan kirja? Tulisiko säätää ns. taideansionpakko-otto vero, jolla tätä taidealalla hyvin näkyvää Pareton jakaumaa tasoitettaisiin yhteiskunnalisen ideologian mukaan? Onko oikein, että pienen pieni etupiiri tekee 90% kaikesta julkaistusta musiikista? Tai että pienen pieni etupiiri kirjoittaa 90% kaikesta julkaistusta kirjallisuudesta? Kuinka se voisi olla oikein?