Carl Haglund tarjosi harvinaisen kurkistusikkunan eliitin sielunmaisemaan. Tiedätkö, toisinaan mietin että mitä pirua muut ihmiset tekevät työkseen? Ja että tekevätkö he mitään hyödyllistä? Ja että ovatko he palkkansa arvoisia?

Koska minusta usein tuntuu, että maailmassa tulot jakautuvat kovin epätasaisesti. Ja tuntuu oudolta että olisi oikein, että toisille maksetaan kymmeniä tuhansia euroja kuussa palkkaa. Summa jolla elin itse koko viime vuoden tulee yhdessä kuussa. Että ovatko he sitten niin paljon taitavampia, tehokkaampia ja aikaansaavampia?

Nyt saimme harvinaisesti kuulla totuuden eliitin sisäpiiristä, Carl petti koko porukan ja katkaisi hiljaisuuden. Keisarit ja Keisarinnat ilman vaatteita paljastuivat. Tiedäthän, kaikki nuo henkilöt, joiden työn lopputuote on mielipide siitä, miten jokin asia pitäisi tehdä. Jokin asia, jota he luoja tietää eivät itse tule tekemään, mutta josta heillä on mielipide. (Yleensä juuri silloin rahaa tulee eniten, mitä kauempana on oikeasta tekemisestä.) Luonnollisesti koska kukaan ei voi enää arvioita työn tuotosta tai laatua, koska ei enää tehdä mitään todellista.

Jaarittelu sikseen. Mitä Carl vahingossa myönsi? Käydäänpä miehen kanssa kuvitteellinen keskustelu.

’Carl, saat palkkaa kymmeniä tuhansia kuussa, teetkö jotakin hyödyllistä sitten?’

’En’

’Et’

’En’

’No eikös tuo ole aika paksua, saat siis vähän perhanasti rahaa, meiltä, kansalta, jotka olemme eliitin ja hallinnon vankeja, niin kuin kansa aina on’

’Paksua, on. Mutta ajanhan minä hienolla autolla ja asun kivasti, niin saanhan minä siinä rahalle vastinetta’

’Niin, siis sinä saat, mutta entä me, kansa.’

’Niin, no te ette saa. Minä saan.’

’No eikös tämä ole suurin kusetus ikinä’

’On se.’

’Jaa. No tämä herättää minussa ristiriitaisia tunteita.’

’Jå. Ja visst det gör det. Olisit tyhmä jos ei herättäisi.’

’No, tuota, teitkös sinä nyt kumminkin jotain hyödyllistä siellä ministeriössä. Pystyitkö vaikuttamaan asioihin. Kai sinä hyvä mies edes sait jotakin aikaan, saithan Carl! Saitkos? Sano että sait!’

’En tehnyt. En pystynyt. En saanut aikaan. Koko järjestelmä on kusetus.’

’Carl! Ei, älä! Johonkin tässä pitäisi pystyä vielä uskomaan! Miten jaksan herätä marraskuisena aamuna töihin jos en usko! Viedä lapset tarhaan ja sellaista, ruuhkabussia ja flunssaa. Pimeyskin vielä.’

’Nå, poika, katsos. Eivät ne kansan rahat hukkaan menneet. Minulla oli abstarkti mielipide moneen asiaan. Abstrakti ajatus siitä, miten jokin asia olisi pitänyt hoitaa, asia johon en voinut vaikuttaa tosin. Mutta ajatus oli! Klart det! Ja laita chaufför viemään lapset tarhaan, niin ja gör det.’

’Ei Carl, älä enää. Sattuu.’

’Ja tuota, asunto, syntyihän siinä melkoinen tiililinna, minulle ja perheelle. Ministerin palkalla. Tulehan teelle joku kerta, tuo oma hunajapurkkisi mukana.’

’Pienyrittäjän hunajapurkki? Se on niin pieni, ettei sitä voi kuljettaa. Se on luomuvihervasemmistohunajaa. Kedolta keräsin omin pikku kätösin.’

’Jaa, javisst, minun pitää nyt mennä. Mutta ei se hukkaan mennyt, tiililinna ja Audi alla. Ja eläke, se kertyi myös! Siis minulle. Ja perheelle myös. Mutta, vi sees igen! En minä täältä maahan asti putoa. Palkintovirka, vet du? Puhelin käy kuumana. Ta det lugnt nu!’

’Carl, minkä teit. Mielummin olisin ollut tietämättä ja säilyttänyt lapsenuskoni.’

’Ja a.’

’Carl, entä ne muut. Ehkä he tekevät jotain hyödyllistä? Ehkä he ovat oikeasti ansainneet palkkansa? Nuo lakihenkilöt jotka tienaavat 540€ tunnissa. Ja lääkärit jotka tienaavat 23 000€ kuussa pikkupaikkakunnalla? Carl, onhan maailmassa jokin oikeus oltava! Entä hankekehityspäälliköt, jotka keksivät hassuja seminaarinimiä.’

’Vet du, det är bättre att du vet inte.’

’Carl. Oi ei.’

’Hej då!’